Tahdoin sinut tänne niin kovasti, että se ajatus sattuu vieläkin. Odotin koko päivän oven takana, että koputtaisit hiljaa siihen. Avaisin oven ja itkisin vielä hiljempaa sylissäsi. Silittäisit hiuksiani pienillä käsilläsi joissa olisi lasten lapaset. Eteiseen sataisi kauniisti valkoista, pehmeää lunta, kylmä pureutuisi yöpuvun alle, mutta en tuntisi sitä. Sydän olisi lämmin, sinä olisit siinä. En uskaltanut lähteä lenkille, koska ajattelin, että ilmeistyisit sillä aikaa ja kaikki menisi pilalle. Kuvittelin kuinka sanoisit jääväsi yöksi, koska haluat suojella minua. Painautuisit kiinni peiton alla ja silittäisit selkääni koko yön. Kertoisit miksi rakastatkaan minua, ja kuinka sinun olisi hyvä olla juuri siinä. Olisit tullut tänne vain minun takiani, koska sinulla oli niin kova ikävä, että oli jo vaikea hengittää. Sydän ei jaksanut millään lyödä ilman minua. Sellainen ikävä, joka minulla on joka ikinen päivä ja yö. Ajattelin sinun lukevan ajatuksiani, ymmärtävän, että nyt tarvitsen sinua. Tarvitsen apuasi, syliäsi, turvaasi. Ilman sinua on vaikea selvitä yön yli.
Mutta sinä menitkin naapuriin.
Ja nyt olen vihainen. Vihainen siitä, ettet tullut edes katsomaan olenko hengissä. Sanomaan hei. Halaamaan. Olen vihainen ennen kaikkea itselleni, ajatuksilleni. Miksi oletin sinun tajuavan, tulevan ilman pyyntöä. Näemmehän me viikon päästä joka tapauksessa, kyllä minun pitäisi siihen asti odottaa kiltisti. Mutta silti sydämessäni kovettui jokin. En halua lohdutusta enää, en sääliä. Äänet tuhoavat taas kaiken minkä kuvittelin olevan hyvin. Vai ovatko ne oikeita ajatuksia? Sanoitko minulle joskus niin? Ihan varmasti sanoit, tarkoitit vielä kaikkea. Ei kai kukaan voi keksiä muistoja, lauseita toisen suuhun.
En halua, että ajattelet tehneesi jotain väärin. Ei se mene niin. En minä sinua syytä, ajattelen vain ääneen. Olen vain kaikesta hiukan... sekaisin. Hämilläni.
Hukassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti